ARTO SALMINEN "Taajamien Suomi" Arto Salmisen romaaneissa ääneen pääsevät yhteiskunnan osattomat ja sivupolkujen kulkijat. Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurijaosto myönsi Salmisen Varasto-romaanille Koskenkorva-palkinnon vuonna 1999 ja teos Paskateoria oli ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi. Uusin Ei-kuori (WSOY) ilmestyi 2003.


Tiivistelmä Symposiumin puheenvuorosta:


Käsittelen puheenvuorossani taajamaelämää ja kyseenalaistan suomalaisten myyttistä luontosuhdetta, joka mielestäni on sepitettä.


Symposiumissa kuultua:


Suurin osa suomalaisista asuu joko kaupungeissa tai taajamissa. Maa on luultavasti voimaa, mutta vain niille, joilla on yhteys maaseutuun. Harvalla on. Maaseutujen Suomessa asuu enää yhdeksän prosenttia kansasta ja määrä vähenee joka vuosi.

Minun esi-isäni sata vuotta sitten on kaiketi osannut kulkea erällä, mutta en usko että mitään siitä on tarttunut minuun. Liioin viljelemiseen minulla ei ole suhdetta. Kaikki isoäitini ja -isäni olivat kaupunkilaisia. Jo kahdessa sukupolvessa katkeaa yhteys maanviljelykseen. Isäni opetti minut sienestämään, siinä on kaikki. Haaparouskua kummempaa voimaa en ole maasta saanut, enkä kaivannut. Pelto on minulle maisemaelementti, joka on parhaimmillaan auton ikkunasta katsottuna.

Minunkaltaisiani ihmisiä on jo nyt enemmistö, ja lisää tulee koko ajan. Meillä ei ole elävää yhteyttä maahan eikä maaseutuun. Ainoa mikä kulkee sukupolvesta toiseen on metsäläisen käytös. Se on ainakin minulla säilynyt isiltä opittuna vahvuutena, vaikka minun ja monen muun keski-ikäisen suhde maaseutuun loppui jo ennen syntymää, kun isoisä naulasi laudat ikkunaan ja poistui tilaltaan.

Armeijassakin opetetaan nykyisin taajama- ja kaupunkisodankäyntiä. Sota-ajan armeija koostui vielä maahan ja metsään tottuneista korpisotureista.

Silti me suomalaiset hyväilemme ajatusta, että olemme metsäkansaa, luontoihmisiä, paljasjalkaisia puolivillejä, jotka saattavat hävitä ruotsalaisille jääkiekossa ja tukkamuodissa, mutta eivät korpisodasssa.

Väitän, että tällainen taianomainen luontosuhde on samanlainen klisee kuin suomalainen sisu. Se on kaiketi jokin topeliaanisen agraarihengen jäänne.

Yhteys maahan ja metsään on sisäsyntyinen, lapsuudessa hankittu ominaisuus. Sen omaksuminen on ollut mahdollista vain minua vanhemmille sukupolville, jotka ovat kasvaneet oikealla, alkuperäisellä maaseudulla, maatalon töitä tehden. Nuorille suomalaisille luontosuhde on sepitettä, jonka varaan identiteettiä rakennetaan.

Maa on luultavasti voimaa, mutta ainakin se on myytti.
Erityisen rakas suomalaiselle tuntuu olevan metsä, kaikkein intohimoisimpia metsänrakastajia näyttävät olevan taiteilijat. Ei sitä haastattelua, jossa taiteilija ei kertoisi hakevansa voimaa metsässä kulkemisesta.

Tätä ihmettelen suuresti. Metsässä kulkeminen on vaikeaa. Pitää olla kunnollinen kartta, kompassi, hyvät varusteet ja hyvä kunto. Pitää olla taitoa. Huomasin sen varusmiesaikanani prikaatin suunnistuskilpailussa, jossa tulin maaliin minuuttia ennen kuin etsintäpartio oli tarkoitus lähettää maastoon. Sitä paitsi puolet vuodesta metsässä kulkeminen vaatii lumen takia kovaa asennetta.

En tunne ketään, joka kulkisi metsissä. En tosin tunne taiteilijoita. Sienireissuilla pidän huolen, että en mene kahtasataa metriä kauemmaksi autosta.

Metsässä kulkemisen ihannoiminen on kaiketi erehdys, joka on syntynyt suomalaista luontomyyttiä rakennettaessa. Metsässä kulkemisen historiaan ei ole koskaan liittynyt mitään ylevää, sinne ei menty huvin vuoksi. Sinne on ollut pakko mennä: metsästä on haettu elinkeino. Voimia sieltä ei ole haettu, mutta moni on ne sinne kadottanut, kuten Kalle Päätaloa lukeneet tietävät. Metsää on pelätty ja kunnioitettu. Metsän peittoon joutuminen oli karmea kohtalo, jota vastaan suojauduttiin loitsuilla ja ties millä taikakeinoilla. karhuja pelättiin niin että koko sanaa ei uskallettu lausua ääneen vaan sille keksittiin kiertoilmauksia.

Suomalaiset eivät ole koskaan asuneet suoranaisesti metsissä, vaan kylissä, järvien ja jokien rannoilla, aukeiden laidoilla ja peltojen reunoilla.
Nyt nämä kulttuurimaisemat ovat kovaa vauhtia katoamassa, kasvamassa umpeen. Maa on voimaa ainakin pajuille.
Kaupunkien lähellä maaseutu ei työnnä pajua, se työntää taajamia.

Suomessa on kaksi merkittävää, unohdettua vähemmistöä: kaupunkilaiset ja maalaiset. Oikeita kaupunkilaisia, siis kivikaupungissa asuvia, on yhtä vähän, tai vähemmän, kuin oikeita maalaisia, siis kaava-alueiden ulkopuolella asuvia. Suomessa niinsanotut kaupunkilaiset asuvat lähiöissä ja niinsanotut maalaiset taajamissa.

Taajamissa eletään suomalaista unelmaa, lähellä kaupunkia, lähellä maaseutua. Tuhannen neliön tontille mahtuu pieni kasvimaa, lähimetsästä haetaan kaksi desiä mustikoita, pihanhoito eli nämä maataloustyöt tehdään Stiga-ruohonleikkurilla ja Fiskarsin oksasaksilla. Ostoksilla käydään autolla marketeissa, kyläkaupasta haetaan unohtunut hiiva.

Taajamissa on mahdollista asua väljästi ja nauttia luonnosta kaikin mukavuuksin. Taajamissa ei ole susia eikä käärmeitä. Lapset eivät eksy. Taajamissa asutaan urbaanisti maalla.
Taajamaelämä tosin ei käy todisteeksi suomalaisten erityislaatuisesta luontosuhteesta, ei edes tonteilla kukoistava puutarhanhoito, sillä se on suosittu harrastus Japanissakin, jossa yhteys maahan katkesi tilanpuutteen takia jo sukupolvia sitten.

Taajamaelämä on täysin samanlaista Espoossa, Pieksämäellä ja Hausjärven Hikiässä, jossa minä asun. Se ei ole oikeaa maaseutuelämää, mutta oikeaa elämää se on, parasta mitä Suomi tarjoaa.

Sen sijaan kesämökit ovat oikealla maaseudulla, taajamien ulkopuolella. Kesämökki on sitä arvokkaampi mitä kauempana on naapuri. Mutta kesämökeilläkin yhteys maahan on sitä samaa puutarhanhoitoa kuin taajamissa, ja metsässä kulkeminen sitä samaa marjastusta ja sienestystä. Suurin syy suomalaisten kesämökki-innostukseen on se, että täällä on mahdollista käydä mökillä. Täällä on tilaa. Kyllä saksalaisetkin omistaisivat kesämökin jos Saksassa sellaisia mahtuisi olemaan. Pitkin Suomea on tälläkin hetkellä tuhansia Eurooppalaisia vuokramökeissä lomaa viettämässä.

En hyväksy puheita suomalaisten maagisesta luontosuhteesta. Ne ovat sepitettä. Klisee on sinänsä käyttökelpoinen ja hyväksi havaittu. Ilman sitä on vaikea elää, sen paikkaa on vaikea täyttää. Klisee säilyy varmasti sukupolvia. Muistetaan, että se on tarua, mutta pidetään se hengissä.

Jotainhan meillä pitää olla kun ei meitä voi oikein sivistyskansanakaan pitää, vaikka sivistys koko ajan lisääntyykin. Nykyään työnnetään jo nokkaa viinilasiin ja löydetään sieltä pirskahteleva pyöreys. Ja sitä paitsi: vessoja käytetään ihan yleisesti. Taajamatontit ovat sen verran ahtaita, että pihalle ei mahdu kusemaan naapureita häiritsemättä.


© Kirjailija Arto Salminen 9.8.2003


© Kuva: Katja Vauhkonen

Sivu päivitetty 5.5.2009